Historia Norjassa

Norjassa on asunut ihmisiä tuhansia vuosia. He ovat sopeutuneet rannikoihin, laaksoihin, metsiin, vuoriin ja kaukaiseen pohjoiseen. Saamelaiset ovat Norjan alkuperäiskansa, jolla on pitkä historiansa, omat kielensä, elinkeinonsa ja kulttuuriperinteensä. Viikinkiajalla Norjasta lähteneet ihmiset matkustivat laajalle kauppiaina, uudisasukkaina, merenkulkijoina ja ryöstelijöinä. Aika vaikutti Norjaa koskeviin kertomuksiin, mutta useimmat ihmiset elivät silloin tavallista elämää maanviljelijöinä, kalastajina, käsityöläisinä ja perheinä. Kristinuskon merkitys kasvoi keskiajalla. Kuninkaat, kirkot, kaupungit, lait ja kaupankäynti yhdistivät eri alueita, vaikka paikalliset identiteetit ja sosiaaliset erot säilyivät vahvoina. Myöhemmin Norja liittyi poliittisiin liittoihin Tanskan ja Ruotsin kanssa. Nämä liitot vaikuttivat hallintoon, kieleen, kaupankäyntiin ja kulttuurielämään, mutta Norjassa kehitettiin edelleen alueellisia tapoja ja kansallista identiteettiä. Vuoden 1814 perustuslaki on modernin Norjan historian keskeinen tunnusmerkki. Norja oli sen jälkeen liitossa Ruotsin kanssa, kunnes siitä tuli itsenäinen kuningaskunta vuonna 1905. 1800- ja 1900-luvuilla teollisuus kasvoi, kaupungistuminen eteni, muuttoliike ulkomaille lisääntyi, liikenne kehittyi ja poliittisia liikkeitä syntyi. Kalastus, merenkulku, maanviljely, vesivoima ja myöhemmin öljyala vaikuttivat talouteen ja yhteiskunnan muotoutumiseen. Saksa miehitti Norjan toisen maailmansodan aikana. Sota vaikutti siviileihin, vastarintaan, politiikkaan, juutalaisväestöön, vankeihin ja moniin arkielämän osa-alueisiin. Sodan jälkeen Norja rakensi vahvoja julkisia instituutioita ja laajensi hyvinvointipalveluja. Nykyisiin historiakeskusteluihin kuuluvat myös saamelaisten oikeudet, vähemmistöjen kokemukset, sukupuolten tasa-arvo, muuttoliike, siirtomaavalta sekä kansallisten kertomusten ja paikallismuistin välinen tasapaino.